Sisustamista, tuunailua, käsitöitä ja pienen perheen elämää hirsitalossa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kun vauva muuttaa taloon...

...mikä muuttuu ? 
Kun viime tammikuussa istuin mieheni ja ison vatsani kanssa perhevalmennuksessa ja tehtäväksi annettiin miettiä mikä muuttuu kun vauva tulee taloon oli vastaukseni silloin "luultavasti kaikki". Kuinka todeksi tuo vastaus onkaan muuttunut :)

Tiesin, että pitkät ja läpiyön kestävät unet ovat ehkä historiaa ja enää ei niin vain lähdettäisikään minnekään, sillä pian meitä olisi kolme ja menemisiä pitäisi silloin miettiä ja suunnitella hiukan enemmän kuin ennen.

Tiesin, että tulossa olisi jotain suurenmoista ja ennenkokematonta, saapuisihan meille pian suloinen pieni vauva ja minusta tulisi äiti ja miehestäni isä.

Talo ei ehkä enää olisi niin siisti, eikä niin hiljainen ja rauhallinen, mutta toisaalta taas toiveemme toteutuisi ja rakkaudella rakentamamme talo saisi täydennystä, jonka vuoksi se aikoinaan päätettiinkin rakentaa.

Rahankulutusta pitäisi enemmän miettiä, koska pikkuiselle olisi ostettava kaikenmoista enemmän ja vähemmän tarpeellista. 


Mutta kun silloin mietin, millä tavalla itse muuttuisin, ajattelin, että luultavasti pysyisin ihan samana ihmisenä, arvomaailma luultavasti kokisi jonkinlaisen muutoksen, sillä vauva varmasti menisi aina kaiken edelle. Kokisin suurinta rakkautta mitä ihminen voi kokea- näinkin ajattelin. Kuitenkin olin sitä mieltä, että mitään  muuta suurempaa ei tuolla pääkopassa kuitenkaan tapahtuisi, vaan olisin se sama pikkutarkka ja suorituskeskeinen nainen kuin aina ennenkin.

Kuinka väärässä tämän suhteen olinkaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelee, että SITTEN KUN 
olen kouluni käynyt/  saanut sen oikean työpaikan/ löytänyt kunnon miehen/ muuttanut pois vuokrakaksiosta/ rakentanut talon, niin SITTEN alkaa se "todellinen" elämä.

Hassua näin jälkikäteen ajatella, mutta näin minä todellisuudessa mietin monta vuotta.  Elämä kului aikalailla opiskelujen ja töiden parissa, vapaa-aikaa ei liiemmin ollut ja kun oli niin silloin mentiin ja touhuttiin kokoajan kaikenlaista. Parhaimmillaan/pahimmillaan: opiskelin illat ja viikonloput, kävin normaalissa päivätyössä (tein jopa ylitöitä), vietin illat rakennuksella jolloin kännykässä oli muistutus, että muistin tehdä läksytkin vielä sen illan aikana :) Kaiken keskellä myös samalla surin minulle erittäin rakkaan mummuni sairautta ja myöhemmin tämän kuolemaa. Mitä enemmän tekemistä, sitä vähemmän aikaa murehtia, taisin ajatella. Öisin sitten alkoi se miettiminen.

Muutama viikko sitten nukkumaan mennessäni sitten yhtäkkiä tajusin sen, etten ole pojan syntymän jälkeen enää miettinyt, että "sitten kun, niin sitten elämäni alkaa." Huomasin, että viimeistään nyt se elämä jota odottelin on todella alkanut! En murehdi turhia asioita ( mitä nyt se päättötyö vielä mielessä kummittelee) ja suhtaudun asioihin positiivisella mielellä. Nukun huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta jaksan silti paljon paremmin. En mieti kauhulla, kuinka kiire minulla huomenna onkaan, vaan mietin mitähän kivaa sitä huomenna tekisi ja oppiikohan poikamme taas jotain uutta.

En tiedä johtuuko tämä niistä kauhunhetkistä joita poikamme syntymän aikoihin jouduimme kokemaan kun kaikki ei mennytkään kuten olisi toivonut, vai olenko todella kasvanut ihmisenä niin paljon, että annan itselleni armoa ja luvan nauttia elämästä, ilman jatkuvaa suorittamisen tarvetta. Kyllähän tuo tarve minussa vieläkin on ja haluan sen pitääkin, ilman sitä en olisi saavuttanut elämässäni sitä mitä olen saavuttanut, mutta se ei ole enää yksi päällimmäisistä ajatuksistani.

Että tällaista pohdintaa...en ole tällaista täällä blogimaailmassa paljoa harrastanut, mutta koska kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta niin miksen voisi sitä eteenpäin jakaa ?
En ole juuri ketään teistä lukijoista silmätysten tavannut, mutta silti tunnen, että monesta teistä on tullut minulle ystäviä, joiden elämää seuraan mielelläni ja joita tulen päivän aikana usein ajatelleeksi. Viimeksi tällä viikolla huomasin kertovani äidilleni " Miten Kirsi varmaan tykkäisi tästä perhosjutusta ja Eena oli taas ommellut vaikka mitä ja Mummunhuushollin Pepikin oli lehdessä" 


Tästä johtuu siis blogini yläkulmassa oleva teksti:
"Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä"


 Koitetaan muistaa se joka päivä :) Eikös vain ?


Lopuksi hieman kevennystä- kuvia siitä miten kodari on muuttunut sitten viimenäkemän :)







Tasoilla ei enää juurikaan ole tilaa koriste-esineille, verhoista roikkuu papukaija ja kaapin vetimessä komeilee vaippapussi...
mutta niin kuuluukin!


Mukavaa sunnuntai iltaa ja viikon alkua kaikille!
(Älkääkä pelästykö, ei tämä blogi ole menossa liian vakavaksi) 

~Marika~

20 kommenttia:

  1. Niin... lapsi kun tulee elämään, asioiden tärkeysjärjestys muuttuu aikatavalla ja tietty suorittaminen jää taka-alalle. Hienosti kirjoitit. Näin se juuri menee. Ja nämä asiat on hieno oivaltaa jokaisen itse ja omaan tahtiin;) Ihania hetkiä sinulle pikkuisen kasvamisen myötä ja mukavaa syksyn odottelua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hyvä Mieli! On se vaan hienoa oppia itsestäänkin uusia asioita aina silloin tällöin :) Mukavaa syksyn odottelua sinullekin!

      Poista
  2. Aivan ihana kirjoitus! Ennen tytön syntymää,siis siinä vaiheessa kun olin jo raskaana pohdin usein millaista elämä on lapsen kanssa,aika moni arvelu osui oikeaan mutta hirmu monta juttua tyttö toi tullessaan mitä ei olisi osannut kuvitellakaan,just tuo hetkessä elämisen taito oli yksi niistä,muutenkin lapsen syntymän jälkeen ajattelin että millä hiivatilla mä olen elämäni tätä ennen täyttänyt,niin oli onnesta soikeena että mielessä kävi miten oonkin pystynyt elämään ilman tätä lasta:D
    Kyllä minäkin uskon blogiystävyyteen,ihan samalla tavalla mietin ihmisiä kuin sinäkin,esimerkiksi joku aika sitten mies kieltämättä katsoi hieman hitaasti kun selitin tohkeissani teidän siilien pelastusoperaatiostanne,kysyi että kuka Marika,minä sitten tohkeissani selittämään ja jopa tyttökin totes isälleen että no et sä sitä tunne,se on se yks jolla on siili lemmikkinä:D
    Kiva oli lukea tälläinen pitkä pohdinta,yhtään en pelästyny:)
    Mukavaa alkavaa viikkoa sinnekin<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi! Mun piti tehdä ihan tavallinen ja pieni sisustuspostaus jälleen kerran, mutta se lähti sitten aluksi vähän raiteiltaan ja sitten annoin vain mennä :)Kiva kun jaksoit lukea. Mukavaa viikkoa sinullekin!

      Poista
  3. No näin. :)
    Juuri eilen mietin,että kun ennen tuli valvottua aika pitkään, nyt on mentävä viimeistään 22 nukkumaan ettei ole ihan raatona, että mitä lisäarvoa elämään se valvominen toi? Oli vaan kiva hihhuloida valveilla sen kummempaa tekemättä!

    Hyvin kirjoitettu, voisivat olla myös minun sanojani.
    Tosin minä en miettinyt mitään etukäteen, ajattelin,että tulee mitä on tullakseen.. ;D No tietysti jotain piti miettiä etukäteen, mutta kuitenkin.

    Mutta oliko hidastaminen vaikeaa? Vai sujuiko se sinulta heti? Minulle oli ainakin alussa todella vaikea ajatella, että remontti/työkiireet saivat nyt odottaa. Halusin tehdä,tehdä ja tehdä silti,kunnes tajusin, ettei kaikki ole mahdollista eikä kannata, vaan nyt pitää keskittyä pienen ihmiseen :)

    Ja mitä kaikkea tässä vielä onkaan tulossa! :))

    Mukavaa viikkoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä valvoin ennen siihen 22, mutta nykyään lähes aina kello näyttää nukkumaan mennessä 23-24. Kun poika ei päiväunia enää melkein ollenkaan nuku, on tämä ilta sellaista aikaa kun tehdään omia juttuja ja minä yritän sitä päättötyötä pakertaa silloin kun on inspiraatiota.

      Pojan syntymä oli sitä luokkaa, että oli pakko hidastaa, olin valvonut 5 yötä lähes putkeen ja mitään muuta ei saanut oikein kantaa kuin vauvaa, joten siinä kun pari viikkoa oli sellaista rauhallista toimintaa, niin jotenkin se siitä vaan sitten lähti menemään muutenkin rauhallisemmin.

      Sitten jossain vaiheessa iski se paniikki, että mullahan on vaikka mitä tekemistä. Pitäis, pitäis, pitäis. Kyllä mä vieläkin tressaan sitä päättötyötä, mutta muuten sitten kaikki muu töihin ja pätemiseen liittyvä on saanut jäädä taka-alalle. Naiivina ajattelin silloin raskausaikana, että tottahan mä sen päättötyön teen kun poika nukkuu päiväunia ja kyllähän mä sitä aluksi sainkin tehdä, mutta en enää :)

      Eli vastaus kysymykseesi on varmaan niin, että ensin rauhoittui kroppa kertarysäyksellä ja pääkoppa sitten pikkuhiljaa siinä parin-kolmen ensimmäisen kuukauden aikana :) Toki mä aloitin himmailun jo siinä äitiysloman aikanakin, tein vaan kotijuttuja, käsitöitä ja siustin pojan huonetta...

      Niinpä, kaikkea kivaa ja ihanaa on varmasti vielä luvassa!

      Mukavaa viikkoa sinullekin!

      Poista
  4. Ihana kirjoitus!
    Ja kuvat näyttävät kauniilta vaippapusseineen ja papukaijoineen...:)

    VastaaPoista
  5. Ihana kirjoitus :) mä tykkään juuri näistä pohdinnoista, saa paljon syvällisemmän raapaisun kirjoittajasta, kuin ihan pelkkä pintahipaisu :) Mutta on tuo lapsen tulo elämään ihmeellinen asia, nyt en edes muista miten olen päiväni ennen tytärtäni viettänyt, tuntuu kuin olisi aina ollut lapsi sylissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä samoin, eipä vaan ole tullut ennen täällä blogimaailmassa oikein tällaista pohdintaa tullut harrastettua :)

      Poista
  6. Ihana kirjoitus suoraan sydömenstäsi! Tottakai välillä pitää voida jakaa "vakavempiakin" itselle tärkeitä asioita, vaikka muuten sisustus- tms. blogia kirjoittaisikin.
    On tosi hienoa, että olet pysähtynyt nauttimaan tästä hetkestä, murehtimatta ja miettimättä liikaa huomista ja olla suorittamatta liikoja :) Itsestä tuntuu usein siltä, että sillon kun tyttö oli pieni, en aina osannut nauttia hetkestä, vaan odotin aina "tuli pepun alla", millon se on niin ja iso, että osaa sitä ja tätä ja sen kans voi sinne ja tonne... Vasta viimeisen vuoden päivät tuntuu siltä, että olen oppinut oikeasti nauttimaan tästä päivästä tytön kanssa. Muuten kyllä niin allekirjoitan noi sun ajatukset, ja mm. juuri sen, että arvomaailma on muuttunut...jotkut pienet asiat ei vaan enää jaksa kiinnostaa tai hetkauttaa, kun on tärkeämpääkin... ja kyllä se vaan on niin, ainakin mun mielestä, että lapsen saaminen muuttaa ihmistä, kovastikin. Tietty olet yhä sinä, mutta jotain vaan tapahtuu siellä sisimmässä.. ja vaikka kuinka haluaisi pysyä samana ja tehdä kaikkia samoja juttuja kuin ennenin niin kyllä se vaan rajoittaa, että on (pieni) lapsi. Eikä se vaan ole asennekysymys, kuten itse ajattelin ennen lasta... Paljon voi ja pystyy, mutta ei kaikkea, ainakaan aina ihan helposti ja suunnittelematta ;)
    Kiitos muuten kauniista sanoistasi uudessa blogissani <3 Tuli NÄÄÄÄÄÄIIIINNNNN hyvä mieli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa! Täytyy myöntää, että mäkin joskus ajattelen, että sitten kun poika on vähän vanhempi niin sitten se nukkuis paremmin jne. Muutoin oon erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen, jos vaan ne unet hiukka paranisi :) Vaikka tais osua pilkka omaan nilkkaan. Minä sain pikkuveljen vasta 9 vuotiaana ja mun "unenlahjat" tais olla osasyynä siihen ;) Kiitos mukavasta kommentista ja hyvää loppuviikkoa teille!

      Poista
  7. Minusta kirjoituksesi oli oikein asiaa, kirjoitit ihan, niin kuin asiat ovat. Meillä meni aikanaan vähän niin päin, että lapsi oli tulossa ja hiki hatussa tehtiin kotia, jotta ehdittäsi ensin saada kaikki valmiiksi. No, ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa, vaan mies ja appivanhemmat maalasivat ja tapetoivat viimeisiä, kun olin pojan kanssa sairaalassa ja silloin oli valmis vasta alakerta. Ja pian meillä olikin jo kaksi lasta ja he katsoivat alakerrassa muumeja, kun me miehen kanssa rakensimme yläkertaa. Ja kun lapsia oli kolme, sain päähäni lähteä opiskelemaan lisää ja isäntä alkoi samaan aikaan laajentaa taloa. Hullujen hommaa, mutta ollaan selvitty. Se vaan on jotenkin niin, että ihminen mukautuu ja ehkä muuttuukin, mutta kyllä ne perusarvot jotenkin ovat niin syvällä meissä, että ne säilyvät. Koskaan en ole kokenut, että lapset estäisivät tekemästä mitä haluan, mutta se vaatii kyllä hieman järjestelyä. Toisaalta, olen ehkä aina elänyt hieman sen mukaan, että lapset ovat tässä nyt ja sen muun aika tulee sitten joskus. Nyt huomaan jo kärsiväni eroahdistusta, kun vanhin on armeijassa ja on viikot poissa.
    No, nyt minä aloin paatokselliseksi, sorry.
    Kiitos vielä ihanasta paketista ja oikein hyvää viikkoa teille sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ollaankin naureskellen mietitty, että rakennettaisiin varmaan vieläkin, jos vauva olisi muuttanut taloon silloin rakennusaikana. Vähän on hankalaa koittaa liikutella vaunuja ees taas ja samalla maalata autotallin paneeleja :) Vaikka asioilla on tapana järjestyä ja mäkin kuulun siihen kastiin, etten oikein osaakaan mukamas tehdä vaan yhtä juttua kerralla. Voi voi, mun veljeni on myös armeijassa ja kyllä sitäkin on ikävä aikalailla :)
      Kiva, että tykkäsit paketista ja mukavaa viikkoa sinnekin päin!

      Poista
  8. Samanlaisia mietteitä on ollut minullakin viime viikkoina. Olen tuumaillut, että en ole ikinä elämässäni tainnut olla fyysisesti näin huonossa kunnossa (kun kuntoilu on jäänyt ja Jampan kantaminen tehnyt selästä muussia) enkä nukkunut näin vähän, mutta silti en ole koskaan aiemmin ollut näin onnellinen. Sitä ne vauvat tettää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ne teettää :) Mulla on edessä taas tuo kuntoilun aloittaminen ensikuussa, saas nähdä loppuuko kunto jo vartin jumppaamisen jälkeen, niinkuin pahoin pelkään :)

      Poista
  9. Mikään ei muuta elämää enenmän kuin lapsi. Ihana kaunis kotisi on juuri nyt täydellinen.Toivon Onnea ja iloa kaikille nyt hetkille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näin on, nyt koti on täydellinen, vaikkakin puuhaamista senkin saralla vielä piisaa ;)

      Poista
  10. Tää oli mukava kirjoitus. Luin oikein ajatuksella, hitaasti ja hartaasti. Onni löytyy arjesta, on kamalan kulunut klisee, mutta siinä on jotakin kovin syvällistä.

    Kovin oli muuten surullinen uutinen eilen netissä teidän kulmilta. :( Mietin eilen netistä lukiessani, että toivottavasti ei ollut sun hoidokkejasi, joskin, että yhtä surullista se oli siltikin, oli sun hoidokki tai ei.

    Ja vielä, kauheen myöhässä. Kiitos Seelia-kopiosta. Tykkäsin, ja kuten huomasitkin, paikka löytyi saman tien. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eena! Itku kurkussa tuota uutista luin paikallislehdestä, en tiedä oisko meidän hoidokki, mutta n. 1km päässä meistä tuo oli tapahtunut. Kyllä pitkin korvia vetelisin jos tietäisin kuka on ollut asialla. Niin lujaa suututtaa ja hirvittää. Muutenkin paljon jäänyt siilejä nyt auton alle tässä lähistöllä :(

      Ruoka on ainakin hävinnyt kopista melkein joka ilta, että kyllä siellä joku käy. Muutaman kerran ollaan siili bongattukin kun on tullut ruoanhaku matkalle.

      Kiva kun tykkäsit Seelia-kopiosta!

      Poista

Pienikin viesti tuo hyvän mielen :)